Valoa kohti- novellikilpailun voittajatekstit

2.9.2025

Maahinen (Tuulikki Laine)

Maahinen muutti meille muutama päivä sen jälkeen, kun pääsin sairaalasta kotiin. Se asettui asumaan makuuhuoneen nurkkaan, jonne se käpertyi karvaiselle kerälle yöksi. Sen valtava, silkkiseen mustaan karvaan peittynyt keho vei lattia-alasta ainakin neljänneksen. Päivisin se seurasi minua minne vain meninkin, vaihtelevasti joko pitkillä sormillaan hartioistani kiinni pitäen tai hieman etäämmällä pysytellen.

Aluksi kaikki hyväksyivät sen läsnäolon ilman vastaväitteitä. Sille jopa osoitettiin oma paikka, ikään kuin merkiksi, että sillä oli oikeus olla siellä missä minäkin. Siltä odotettiin tietynlaista käytöstä, mikä osoittautui virheeksi - Maahinen ei ottanut käskyjä vastaan, se teki mitä halusi. Se ei pysynyt sille osoitetussa paikassa, ja mitä enemmän sitä yritettiin kesyttää, sitä arvaamattomammin se käyttäytyi. Kerran se kohottautui täyteen pituuteensa ja alkoi heitellä tavaroita maanisesti sähisten ja muristen. Katsoin muita vain hieman anteeksipyytävästi. Eihän Maahinen voinut luonteelleen mitään.

Niinpä he luovuttivat, antoivat sen olla. Silloin Maahisesta ei juurikaan ollut harmia ulkopuolisille, jos ei ottanut lukuun sen tapaa imeä itseensä huoneen valoa. Sille se ei voinut mitään, se oli maahisten ominaisuus, minkä kaikki tiesivät - siksi he yrittivät esittää, ettei se haitannut. Mutta kyllä se haittasi.

Kun aikaa oli kulunut tasan kaksi kuukautta - niin täsmällinen oli tuo ajankohta, että olisi voinut luulla läheisteni sopineen siitä keskenään - alkoivat ensimmäiset vihjailut siitä, että Maahisen oli aika lähteä. Toni otti sen puheeksi ensimmäisenä, mikä oli minulle yllätys - juuri hän oli alussa suhtautunut Maahiseen kaikkein lempeimmin. Toisaalta se kävi järkeen, olihan hän lisäkseni ainoa, joka todella joutui elämään sen kanssa.

Minua Maahinen ei haitannut. Iltaisin oli mukava käpertyä sen viereen, painaa pää sen karvaiseen selkään. Päivisin sen läheisyys tuntui turvalliselta; se seurasi minua joka paikkaan kuin henkivartija, piti ihmiset loitolla kun en kaivannut heidän seuraansa. Toni huomautti lempeästi, että jotkut ystävämme eivät enää kutsuneet meitä luokseen, koska se tarkoitti aina, että myös Maahinen saapui paikalle. Sellaiset puheet saivat minut näkemään punaista. Luovuin ennemmin heistä kuin Maahisesta, ilmoitin. Sitä paitsi ei minulla ollut keinoa ajaa Maahista pois. Se oli iso ja itsepäinen, eikä sitä voinut käskeä. Olisihan Tonin pitänyt se jo tietää.

Kun kuukaudet kuluivat, Maahinen rauhoittui. Se pysytteli edelleen lähelläni, mutta ei enää pitänyt pitkäsormisia käsiään ympärilläni kaiken aikaa tai järjestänyt kohtauksia. Joskus se jättäytyi kauemmas niin, että sen saattoi hetkellisesti melkein unohtaa. Toki oli myös päiviä, jolloin se takertui minuun pitkillä, karvaisilla sormillaan ja veti minut tukahduttavaan syleilyynsä, niin etten pystynyt liikkumaan tai edes hengittämään. Mutta ne päivät kävivät yhä harvinaisemmiksi.

Luulin tämän tarkoittavan, että muiden olisi nyt helpompi hyväksyä Maahinen, mutta olin väärässä. Mitä enemmän aikaa kului, sitä kiihkeämmin sekä Toni että perheeni ja ne jäljellä olevat ystävät, jotka eivät olleet vielä kyllästyneet Maahisen mukana roikkumiseen vaativat, että oli tullut aika hankkiutua siitä eroon. Toni ehdotti, että turvautuisimme ammattimaisen maahisentorjujan apuun. Hän kertoi, että eräällä hänen työkaverillaan oli ollut poikkeuksellisen sitkeä maahinen, mutta jo muutaman torjuntakerran jälkeen siitä oli päästy kokonaan eroon.

Ajatus maahisentorjujasta hermostutti minua. Toki olin itsekin alkanut väsyä Maahiseen, ja oli päiviä, jolloin olisin toivonut pääseväni eroon siitä. Se vei tilaa, ja kodissamme oli jatkuvasti hämärää - Maahinen imi valoa itseensä niin tehokkaasti, ettei verhojen auki pitäminen keskellä päivääkään auttanut. Väsyin selittelemään Maahisen läsnäoloa muille. Oli raskasta katsoa, kun he nielaisivat sanat, joita kuitenkin tiesin heidän ajattelevan (“Yhä vieläkin??”). Ja joskus mietin samaa itsekin.

Mutta toisaalta olin tottunut siihen. Ajatus, etten enää näkisi sitä; että heräisin aamulla ja makuuhuoneen nurkassa olisi sen tilalla vain tyhjä paikka täytti minut kauhulla. Olin tottunut pimeään ja liian kirkkaat valot särkivät päätäni. Ymmärsin kuitenkin, ettei päätös ollut yksin minun. Kaikki, joiden elämään kuuluin, joutuivat kestämään myös Maahista - Toni aivan erityisesti. Niinpä suostuin ehdotukseen.

Kun menimme yhdessä tapaamaan maahisentorjujaa, Maahinen piiloutui taakseni ja tekeytyi niin pieneksi kuin pystyi. Se tuntui haluavan sanoa, ettei siitä ollut harmia, se oli jo muutenkin lähdössä pois. Maahisentorjuja oli hymyilevä nainen, joka sai oloni jotenkin hankalaksi. Hän vakuutti, ettei Maahisella ollut kiirettä, mutta tarvittiin kuitenkin suunnitelma - hän käytti sanaa “polku” - jonka viimesijainen tavoite olisi Maahisen poistuminen. Hän vakuutti, että Maahista kohdeltaisiin lempeästi, sitä kannustettaisiin lähtemään omin jaloin.

Kun palasimme kotiin, Toni oli toiveikas ja toisteli maahisentorjujan sanoja kuin mantraa, joka hänen piti mahdollisimman nopeasti opetella ulkoa. Minä puolestani tunsin äkkiä ylitsevuotavaa rakkautta Maahista kohtaan. En halunnut, että se menisi mihinkään. Käperryin sen viereen sänkyyn peiton alle, enkä poistunut sieltä moneen päivään. Oli kuin kelloja olisi käännetty puoli vuotta taaksepäin. Maahinen asettui raivokkaasti minun ja muiden väliin, eikä päästänyt ketään luokseni. Kun se muutaman päivän kuluttua rauhoittui ja asiat palasivat normaaleihin uomiinsa, maahisentorjujasta ei enää puhuttu.

Ymmärsin, että ihmiset ympärilläni olettivat, että Maahinen olisi jo poistunut, ja niinpä yritin piilottaa sen parhaani mukaan. Toni tietenkin tunsi minut liian hyvin, eikä Maahista olisi pystynyt kodissamme kätkemään muutenkaan, mutta toisinaan saatoin jopa lähteä ulos ja jättää Maahisen kotiin. Tuntui virkistävältä viettää hetkiä erossa siitä. Yleensä se löysi minut pian; näin sen karvaisen, tumman hahmon silmäkulmastani, kun se kyyristeli kadun toisella puolella, ja etäisyys välillämme tuotti sille tuskaa. Silloin palasin sen luo, sillä en halunnut muiden näkevän sitä. Sen luokse palaaminen oli kuin nukahtaminen raskaan päivän päätteeksi. Mitä väsyneempi olin, sitä helpompi oli antaa periksi ja käpertyä sen valtavaan varjoon.

Kun Maahinen oli asunut meillä noin vuoden, aloin taas odottaa lasta. Sekä Toni että perheeni ottivat sen merkkinä siitä, että nyt jos koskaan oli Maahisen aika lähteä.

“Eihän se edes mahdu tänne sitten kun teillä on vauva”, äitini totesi.

Ajattelin, että “sitten kun” oli rohkea sanavalinta, kun otti huomioon tähän asti tapahtuneen, mutta en sanonut mitään. Jollain tasolla tiesin, että hän oli oikeassa. Olin niin tottunut Maahisen kotoisaan läsnäoloon, etten ollut edes huomannut, ettei se ollut suinkaan kutistunut, niin kuin maahiset usein ajan kuluessa tekevät, vaan ainoastaan rauhoittunut. Se kökötti huoneeni nurkassa yhtä massiivisena kuin tullessaan, ja yöpöydän lampun valonsäteet imeytyivät sen ympärillä värisevään pimeyden kehään. Hetken aikaa näin sen toisten silmillä ja tiesin, ettei se voinut jäädä.

Niinpä yritin ajaa sen pois. Ensin kokeilin juoksemista. Joka aamu puin lenkkarit jalkaani ja juoksin, kunnes kipu poltteli reisissä ja jalkapohjissa ja Maahinen jäi kauas taakse. Ennen pitkää se kuitenkin sai minut kiinni, tai viimeistään palatessani kotiin se oli ilmestynyt tutulle paikalleen minua odottamaan. Ymmärsin, että vaikka Maahinen ei ollut erityisen nopea, en kuitenkaan pystynyt juoksemaan sitä pakoon.

Sitten kokeilin jättää sen huomiotta. En enää hakeutunut sen syliin iltaisin. Käänsin sille selkäni ja keskityin muihin asioihin, ennen muuta odotukseen. Kun painoin käden vatsalleni ja kuvittelin tuntevani vauvan liikkeet, vaikka oli vielä aivan liian aikaista, Maahinen vetäytyi kauemmas. Oli kuin se ei olisi halunnut häiritä näin intiimiä hetkeä - tällainen huomaavaisuus oli sille kokonaan uutta. Pois se ei kuitenkaan lähtenyt, vaan häälyi jossain taustalla, etäisenä mutta kuitenkin aina läsnä. Nyt kuitenkin vihdoin tuntui, etteivät muut kuin minä enää kiinnittäneet siihen huomiota.

Niinä hetkinä, kun Maahinen edelleen hakeutui lähelleni, tunsin jotain, mitä en ennen ollut tuntenut - raivoa ja turhautumista. Se oli liian painava, liian suuri ja tilaa vievä. Huusin sille, käskin sen painua pois, jättää minut rauhaan. Ja kuitenkin juuri silloin se avasi sylinsä, imi kaiken valon huoneesta, täytti koko tilan, niin että värien tilalla oli pelkkää mustaa, ja kiskoi minut takaisin syliinsä. Hakkasin sen karvaista selkää nyrkeilläni, mutta samalla tiesin, etten voisi pakottaa sitä pois. Kuten olin alusta asti tiennyt, sen täytyisi itse haluta lähteä. Käänsin katseeni ikkunoista tulvivaan valoon päin ja leikin etten nähnyt sitä.

Kului vielä yli vuosi, ennen kuin Maahinen lähti. Ensin se alkoi viettää pitkiä aikoja poissa, ja palasi vain öisin, niin että juuri ennen nukahtamista näin sen mustana aukkona pimeän huoneen hämärässä. Joskus se välähti näkökentässäni myös aamuisin, tai havahduin yöllä siihen, että sen pitkät sormet silittivät hiuksiani. Mutta päivät se vietti jossain muualla.

Eräänä iltapäivänä huomasin, ettei Maahista ollut näkynyt aikoihin. Lastenhuoneen pastellisävyiset valot paloivat kirkkaina, eikä mikään himmentänyt niitä. Poika nukkui pinnasängyssä rauhallisesti, pieni rintakehä kohoillen. Maahisesta ei näkynyt jälkeäkään. Sisälläni läikähtivät samanaikaisesti kaipaus ja helpotus.

Maahinen ei enää palannut. Joskus sateisina iltoina, kun kävelin bussipysäkiltä kotiin, saatoin kuitenkin kuulla sen askeleet. Se käveli hetken aikaa samaan tahtiin kanssani, ja jos käänsin katseeni, se katosi varjoihin. Silloin tiesin, ettei se ollut kokonaan poissa. Se vain tiesi, etten tarvinnut sitä enää, eikä se minua.

Vilkaisin hellästi sen perään, ja palasin kotini lämpöön.

****************

Pilvet menevät (Jenny Kivioja)

Pilvet menevät vasemmalta oikealle eikä ikkunasta näy paljon muuta. Resuisissa puunlatvoissa on muutamia lehtiä, ne ovat keltaisia ja valo on kirkasta, niin kirkasta, taivaan sininen repii vanhan naisen pupillin auki. Pitkä vetoketju avataan, käsi sukeltaa hihaan, poimii varovasti ranteen. Toinen käsi ohjailee rannetta, toinen riisuu hihaa varoen, pitkäksi kasvanut, kiertynyt ja uurteinen peukalonkynsi kasvaa lähes tuntemattomaksi rypistyneestä, muhkuraisesta sormesta, eikä kertaakaan takerru vaaleanpunaisen haalarin pehmeään kankaaseen.

Ne ovat vanhan naisen kädet. Sen nainen tietää, mutta en tiedä, miksi ne ovat käpertyneet kuin katkaravut. Suonet ja maksaläiskät ja paisuneet nivelet hän on nähnyt ennenkin, niihin tottunut. Katkaravut tuntuvat vierailta. Hoitajan käsi on lämmin, se tarttuu sormeen varmalla otteella, oikaisee liki jähmettyneen nivelen. Vanha nainen ei tunne kipua vaan oikeastaan helpotusta. Sormi oikenee. Kynsi leikataan. Toinen – ja muutkin. Kämmenelle asetetaan sideharsoa, sormet lukittuvat uuteen outoon lepoasentoonsa. Käsi viedään takaisin hihaan. Se jää kankaan uumeniin eikä vanha nainen tiedä, onko hiha liian pitkä vai onko siinä aukkoa kädelle ollenkaan.

Pilvet menevät taas vasemmalta oikealle ja kiisselikulho heijastaa niin voimallista keltaista, ettei vanha nainen saa siitä katsettaan irti. Silmäkulman kyyneltä ei kukaan huomaa ja hoitaja rikkoo kiisselin kiiltävän kalvon lusikalla. Suu avautuu, haalea liisteri valuu nieluun eikä kukaan tiedä, muistaako vanha nainen, miltä appelsiini maistuu. Makuaisti menee näissä tapauksissa ensimmäisenä.

Aune istuu sängyn vieressä kaksi kokonaista päivää. Se ehtii neulomaan parin miesten sukkia. Vanha nainen toivoo hänen jäävän, hän ei ole pitkään pystynyt puhumaan näin. Melkein koko ajan oikein. Tai ehkä Aune vaan ymmärtää. Toisaalta vanha nainen on aika varma, että Aune kuoli samana kesänä kun Elsan vanhimman pojan ripille pääsyä juhlittiin. Se oli helteinen kesä ja vanha nainen – nuorempi silloin, vaikka ei nuori – jäi kaipaamaan Aunen leipomaa rieskaa.

Pilvet menevät oikealta vasemmalle ja tytöt istuvat vanhan naisen sängyn molemmin puolin. Elisa avaa vetoketjun ja koskettaa olkapäätä. Vanha nainen tuntee ilmavirran iholla, tylppä kipu solisluussa on jo hävinnyt, melkein unohtunut. Hän haluaisi sanoa sen Elisalle, mutta sanat lakkasivat tulemasta oikein jo kauan sitten. Elisan poskella on kyynel ja Ulrikan kasvot ovat jähmeät. Vanha nainen avaa suunsa, aloittaa, väärä sana – ja näkee, kuinka tytöt katsovat toisiinsa. Vanhaa naistakin itkettää.

Pilvet tulevat kohti eikä puissa ole enää lehtiä. Graniittiset portaat katoavat autereeseen, eikä vanha nainen ymmärrä, miten ne on tuettu. Niillä ei kävele kukaan eivätkä ilmassa lepattavat variksetkaan istahda niille lepäämään. Ne vuoroin syöksyvät ja sitten ponnistelevat. Vanha nainen päättelee, että ulkona tuulee kovaa.

On pidettävä varansa, jos haluaa panna merkille, mihin suuntaan pilvet kulkevat. Viime aikoina ne ovat menneet poispäin tai ehkä vanha nainen ei enää muista. Valon aika on lyhyt ja päivät ovat rikkonaisia. Vanha nainen näkee voimallisia unia. Sängyn vierellä käy usein vierailijoita. Veriset taistelut, ulvovat sireenit, ärjyvät luonnonvoimat ja kaikkien virheiden taakka saavat vanhan naisen pupillit ammolleen ja suusta purkautuu käsittämättömiä lauseita. Mutta aina toisinaan ulkona on pelkkä tyven ja tasainen pilvimassa, eikä kauhuista ole tietoakaan. Lumihiutaleet voi erottaa lähes samanväristä taivasta vasten, jos on tarkkana. Häpeä alle laskemisesta iskee toisinaan, vaikka luulisi siihenkin tottuneen. Vetoketjua avataan ja suljetaan. Joskus vanha nainen tuntee lämpimän veden iholla. Hän pystyy nauttimaan siitä, mutta ei nyt jaksa pitää silmiä auki, sillä kehoon tuntuu repeävän aina uusia railoja kun sitä siirrellään. Hoitajat tietävät tämän ja jokainen kannattava käsi on huomaavainen ja lempeä. Vanha nainen haluaisi ilmaista kiitollisuutta, mutta ei pysty siihen. Hän on lakannut yrittämästä.

Tänään vanha nainen ei tiedä, minne suuntaan pilvet menivät. Mutta radiosta kuuluu joululauluja. Tytöt osaavat laittaa radion riittävän hiljaiselle. Melkein jokainen laulu tuntuu tutulta. Kaikki ne joulut lävistävät naisen eikä hän tiedä tunteeko tuskaa vai täyttymystä. Sairaalassa ei ole koskaan pimeää. Yölläkin palaa aina jossain joku pieni valo, toisinaan vilkkuu. Naisessa lepattaa rikkonainen ajatus siitä, että voisi ohjata radiota ajatuksen voimalla. Hän haluaisi joskus kuulla joululaulun yölläkin, ihan hiljaa. Hän ei halua enää ruokaa, sille ei ole enää sijaa. Elisa nostaa nokkamukin naisen huulille. Jotenkin vanha nainen pystyy ilmaisemaan, ettei tarvitse enää vettäkään.

Pilvet menevät jälleen vasemmalta oikealle.

Nainen on nähnyt kaikki mahdolliset reitit.

*********************

Päivä koirana (Soile Rinno)

Siitä kaikesta on jo aikaa koko miehen ikä. Kerran olen miekin ollu keskenkasvuinen kläppi, joka ei tienny, mitä elämältä voi odottaa. Olin päässyt käymään vain Ruottin Kaaresuannossa ja Hetassa rippikirkossa ja kerran Muoniossa, jossa talotkin oli jo ihan toisen oloiset kuin meillä Ropinperällä. Ei sellaisella kläpillä ollu haaveita, mitä isona haluaisi tehä, kuljin vain koulun muiden poikien kanssa sinne tänne. Eikä se koulu mitään herkkua ollu, enkä asuntolassa tottunu koskaan olemaan kuin kotona. Tämä yksi päivä on kuiten tallentunu kirkkaana muistoihin, koska se on ollu elämäni tärkein päivä ja sen kaiken mie nyt tahon teille muistella, että saisitte tietää porohommista entiseen aikaan. Met olimma tunturissa ja kerron sen koko päivän aamusta illan saapumiseen asti.

Nils-Piera raotti silmiään ensimmäisenä niin kuin hänellä kai oli tapana. Aamu oli vasta heikko sarastus varjoissa uinuvan Rommavuoman itätuntureiden takana, mutta harsoinen uni oli jo karannut silmistä. Nils-Piera oli vanhempi kuin me muut, ja meillehän uni kelpasi kuin sylilapsille. Olisimme tieten nukkuneet päivät läpeensä, jos hän ei patistaisi pystyyn, mutta antoi sitten meiän nukkua vielä hetkisen. Olin pelkästä jännityksestä valvonut melkein koko yön ja katselin nyt salaa kaikkea, mikä minulle oli uutta.

Päivä nukkui tuntureiden takana. Nils-Piera malttoi vielä venytellä raanujen lämmössä, sillä kyttyrää oli yöllä alkanut särkeä niin kuin aina sään muuttuessa. Siitä hän ymmärsi, että pojat oli saatava joutuin töihin. Hän kömpi pystyyn, heinitti kenkänsä ja sujahti hiljaa laavvun ovesta, mutta koirilta ei mitään saata salata, ja ne nostivat valppaina päätään mikä minkäkin lumikinoksen alta. Outo ei olisi arvannut koiria olevankaan, sillä yöllä oli ohut viti satanut niiden ylle valkoiseksi raanupeitoksi. Eipä silti, ei näkynyt eloakaan missään, vain valkoinen, varjoton maisema, joka ei paljastanut mitään kokeneillekaan silmille. Olkoon ruumis raihnas, oli näkö tarkka kuin korpilla. Elo oli kai paneutunut makuulle kauemmas ja kätkeytynyt lumivaippaan kuin luojansa kainaloon. Maisema näytti kääriytyneen maidonvalkeaan pilveen, eikä tuntureitakaan oikein erottanut. Hiljaisuutta ei rikkonut mikään ja ilmakin seisoi tuulettomana. Päivä odotti vielä tulemistaan, kun valo yhä viivytteli tunturin takana.

Stuorra-Jovnna ja Lassi-Tuomma, veljekset, olivat jo hereillä ja tavoittivat nutukkaitaan orrelta, kun Nils-Piera palasi laavvuun ja heitti kourallisen risuja iltaiseen tulenpohjaan ja alkoi puhallella niihin eloa.

”Haes nuoremmikses lunta”, hän antoi ison kattilan Lassi-Tuommalle, joka lähti mitään sanomatta ulos. Niukkaan sanailuun toisetkin havahtuivat ja hetkessä oli laavvu käynyt ahtaaksi, kun kaikki kömpivät yhtä aikaa pystyyn. Eiliset kenkäheinät käännettiin ja survottiin tiukasti nutukkaan kärkiin, lisättiin kantapään alle vähän uutta heinää isosta fierrasta ja määrätietoiset kädet viuhtoivat paulat tiukkaan. Oli paras tehdä se heti kunnolla, sillä päivän mittaan ei ehtisi pauloja korjailla. Rankiset työnnettiin sivuun ja raanut mytättiin risuvuoteen reunaan, missä olisi mukava iltapäivällä nojailla taljoilla väsymystään. Nyt oli kiire töihin, sillä jo äkkiä korkealle hypähtänyt kevätaurinko ei anna armoa laiskalle. Sen kirkas valo kajasti jo laavvukankaan läpi. Miehet oikoivat takkejaan, sitoivat isoveittet vöilleen, kierähtivät hetkeksi laavvun takana ja tulivat kasvojaan lumesta hieroskellen takaisin lämpimään. Sanoja ei siinä tarvittu. Kaikki oli itsestään selvää ja yksinkertaista.

Iisko-veli antoi minun tutkailla rauhassa, miten paimenlaavvulla elellään ja parempi oli, ettei alkanut minua kovin opastaa ja neuvoilla. Silloin olisi kaikille tullut selväksi, että olin vielä mitään osaamaton ja armosta mukaan otettu pikkuveli, joka oli tahtonut vähän haistella isojen miesten maailmaa. Joskus Iisko on ollut turhan näsäviisas ja kaikkitietävä, mutta nyt hän ymmärsi antaa minulle omaa tilaa olla ja seurata muitten olemista. Eihän minulla tieten ollut oikeita miesten kamppeitakaan, enkä suopunkia ja isoveitteä Iiskon mielestä tarvitsisi, joten oma syömäpuukko sai riittää. Äiti oli kuiten varustanut poikansa kuin lapsen ja huolehtinut kunnon vaatteet ja hyvät koirakintaat, ehjät nutukkaat ja lainaksi isän peskin. Olin päättänyt pärjätä vaikka hammasta purren, jos tiukkaa tekisi, mutta minä poika en valittaisi.

Kauaa ei kahviveden tarvinnut risunuotiolla lämmetä, kun se jo sihahti yli. Kaksi täyttä kourallista karkeaa ruottinkevaliaa ja kohta kaikki kuusi miestä olivat kuksat ojossa ottamassa osaansa ja muiden jatkona minä, keskenkasvuinen ja koulusta karkuun päässyt, kun kärttämiselläni olin saanut veljen väsytettyä. Onneksi isä oli viime kesänä rippilahjaksi kovertanut minulle oman kuksan ja polttanut siihen nimeni, kun oli hyvän koivupahkan osunut löytämään. Yhteisestä leivästä vuoltiin paksut siivut jokaiselle ja kaikilla oli oma puinen voiastiansa. Koirat olivat tieten jo heränneet ja kuuluivat liikehtivän laavvun edessä malttamattomina ja vähän nahistellen keskenään niin kuin aina. Ne tiesivät saavansa oman osansa vasta, kun olivat työnsä tehneet.

Nils-Pieran ei tarvinnut enempää hoputtaa nuorempia eikä kahvisteluun kulunut aikaa. Kaikki tiesivät, että nyt oli tosi kyseessä. Rommavuomassa oli lunta vielä liian syvälti ja elo oli tänään saatava eteenpäin. Jos vaamet synnyttäisivät tänne, ei vasikoilla olisi elämän mahdollisuuksia. Miehet heittivät rekeen yöksi jääneet suopungit olalle ja työpäivä alkoi.

Ensimmäisenä starttasi kevyellä nykäisyllä Nils-Pieran uusi, kadehdittavan vahva keltainen Ockelbo. Sellaiseen Ruottin kelkkaan ei muilla olisi vuosiin varaa, vaan oli tyydyttävä pienempään, sinikuoriseen ja nolosti säkättävään Skiidoon. Sitäkin vanhat poromiehet halveksivat turhanaikaisena rahanhaaskuuna. Eivät muka olleet ymmärtävinään, että uusi aika on yhtä varmasti kuin nyt kevät valtaamassa tuttua elinpiiriä ja sille vain oli annettava periksi. Vanhukset pitivät moottoreita kaiken tutun tuhon alkuna, kun arvelivat halvimpienkin kelkkojen maksavan ainakin sata poroa vuodessa, kun ei bensakaan ole ilmaista. Totta se oli tai vain puhetta, kukapa sen tietää.

Tänään kelkoista olisi kuiten hyötyä, sillä matka on pitkä ja aikaa vähän. Kun aamuyön pakkasen ja maatuulen kovettama hanki vielä kantoi koneet, oli helppo lasketella leveänä rintamana pitkin vuomaa. Itsetietoiset koirat istuivat jokainen reessään tuulta nuuhkien ja valppaina korvat pystyssä odottamassa isäntänsä määräyksiä. Iisko-veljen Čalmmo - koiran vieressä mietin, saisinko jo ensi vuonna alkaa kasvattaa pienestä pennusta omaa porokoiraa. Silloin äiti ompelisi minulle uuden peskin, eikä minun enää koskaan tarvitsisi armosta hinkua tunturiin miesten hommiin. Isän vanha peskikulu ei reessä istuessa lämmittänyt, mutta arvasin vielä hikoilevani ennen iltaa.

Porot olivat siirtyneet vaistonsa ajamina ja illan kovettaman hangen turvin aina vuoman toiseen päähän asti. Oli ajettava hyvä tovi ennen kuin miehet tavoittivat ensimmäiset lähestyvän synnytyksen väsyttämät vaamet. Ajaessa ei kannata huutaa, sillä tuuli vie sanat ennen kuin ne kantavat edes reessä istuvan korvaan, mutta joikaamalla saa poroja säikyttämättä herätettyä muiden huomion ja käsimerkeillä voi ohjata ajon suuntaa ja vauhtia.

Pilvettömällä taivaalla lekutteli piekana vinkaisten kimakasti silloin tällöin kuin muistuttaakseen itsestään. Kuuluihan sekin tänne, ja se seurasi pitkään kulkuamme. Piekanan ainoa ajatus on kärkkyä helppoa saalista puolisolleen, joka oli kai jo aloittanut hautomisen vanhassa pesässä tunturipahdan reunalla. Sen oman pesueen ruoantarve on loputon, kun poikaset ovat kuoriutuneet. Yksi vasikka ruokkii niitä enemmän kuin kymmenet sopulit. Sen vuoksi piekanan oli hyvä tietää, missä porokarja kulki, ja korkealta se näki hyvin.

Kun koirat saivat käskynsä ja syöksähtivät liikkeelle, oli Stuorra-Jounnan Lumpu niiden ehdoton johtaja. Se pani liikettä paitsi eloon myös nuorempiin koiriin ja koko suunnattomalta tuntunut elävä tunturinkuve alkoi aaltoina liikkua kohti Tjerbmisvarrin laaksoa. Sieltä oli Nils-Piera edellispäivänä Rommavuomaan tullessaan käynyt katsomassa sopivat ja suojaisat etelärinteet vaameille. Sinne oli paljon matkaa ja siellä saisi uusi elämä syntyä turvallisesti.

Hanki kantoi vielä hyvin. Työ puuttomalla tunturiylängöllä sujui ja totutut tavat ohjasivat jokaista. Olimme kuin suuri kone, jossa jokaisella tarkkaan määrätty roolinsa. Niin oli minullakin, muka lisäkoiraksi otetulla. Juoksin kuin heikkopäinen edestakaisin viimeisiä poroja hätyyttäen ja läiskyttelin kaiken aikaa koirakintaitani. Jatkuva haukku kantoi kauas ja tunturit haukkuivat vastaan. Elo velloi kuin lainehtiva harmaa meri kohti harjannetta, jonka takaisilla etelärinteillä oli sille valittu määränpää. Koirat ajoivat poroja samaan suuntaan ja juoksivat kiinni niitä luupäitä, jotka eivät tahtoneet hyvällä suostua komentoon.

Aurinko oli jo ehtinyt korkealle ja taivas oli pilvetön. Moottoreissa oli vähennettävä kierroksia ja vauhti alkoi hiipua. Koirat läähättivät, naukkivat lunta ja lysähtivät luvan saatuaan rekeen makaamaan, kunnes ne komennettiin takaisin työhön. Hiki valui otsalta ja niska oli märkänä juoksemisesta ja koirakintaitten paukuttelusta. Peski tuntui turhan lämpimältä, mutta ei sitä kesken päivää voinut riisuakaan. Jalkojani alkoi särkeä, mutta pinnistelin, ettei kukaan vain näkisi uupumistani. Siellä täällä lumi jo petti jalan alla ja jokaisen piti tarkemmin valita kelkkansa reitti. Suvikelit olivat tuloillaan.

Porokarja asettui hiljakseen kuopimaan viimevuotista särvintä lumen alta, eikä mikään haukku saisi sitä jatkamaan matkaa. Ei ollut enää pitkälti uudelle laitumelle ja huhtikuuta oli Nils-Pieran laskujen mukaan vielä muutama päivä. Taidettiin tästä rytäkästä selvitä, hän ajatteli kai hiljaa mielessään ja vaamet näyttivät vielä hyväkuntoisilta. Piekanaa ei enää näkynyt, mutta kaikki tiesivät sen vanhan pesäpaikan korkealla pahdalla. Joka kevät se kantaa heikkokuntoisena uupuneen vasikan omiensa hengenpitimeksi.

Kun elo oli jätetty lepäämään, Lassi-Tuomma ja Pieti kääntyivät eri suuntaan. Tunturikoivuja ei vuomassa kasva, ja miesten oli etsittävä polttopuita kauempaa. Toiset kääntyivät omille tulojäljille kohti laavvua, mutta Rommavuoman pohjalla hanki petti jo ja kelkat vajosivat suveen. Hiki siinä tuli, kun yritin kerran toisensa jälkeen Iiskon apuna nostaa painavaa kelkkaa pitävämmälle hangelle, joka saattoi heti pettää, kun kaasuhanaa vaikka kuinka varovasti kouraisi.

Kesti pitkälle iltapäivään ennen kuin kaikki pääsivät laavvulle ja saatiin tehtyä kunnon tulet. Keitto kiehui ja vaatteet ripusteltiin ylemmäs kuivumaan. Loppupäivä makoiltiin väsymystä ja lämmiteltiin. Juttu kulki ja kortti lensi, vaikka pakka ei ihan kokonainen enää ollutkaan, mutta sillä ei ollut väliä. Keitto oli rasvaista ja lopusta riitti kylliksi pureskeltavaa koirille. Jonkun jalat vispasivat vielä unessa laavvun varjossa.

Iisko-veli yritti huomaamattomasti taputtaa olalle ja vinkkasi salaa vähän silmää. Veli näytti, etten ollut häpäissyt häntä lepsuilemalla, ja että hän oli vähän ylpeäkin pikkuveljestään. Tieten olisivat pärjänneet sen kovan päivän ilman minua, mutta kun muutkin sanoivat kuin yhdestä suusta ja silmiin katsoen, että olin pärjännyt hyvin niin nuoreksi, kun olin jaksanut kovaa työtä valittamatta koko päivän. Yritin olla punastumatta, mutta sydämessäni olin onnellinen ja tunsin löytäneeni oman paikkani tässä suuressa maailmassa, joka avautui ympärillä Rommavuoman autiudessa. Sillä hetkellä tiesin varmasti, että kun koulu keväällä loppuu, alan kulkea poromiehen kovaa polkua. Siitä tulee minun oma elämäni niin kuin se on ollut isän ja isoveljenkin tie. Nyt kun isä sairastelee, eikä enää jaksa kulkea muiden mukana niin kun pitäisi, voin oikeasti auttaa Iiskoa ja isää. Me olemme samasta puusta veistetyt ja näille puuttomille tuntureille syntyneet niin kuin porotkin, joiden koko elämästä meillä on vastuu.

Nils-Pieran selkää alkoi juimia yhä pahemmin. Se merkitsi huonompaa säätä ja kun kevätpäivässä valoa vielä piisasi, oli purettava laavvu ja Pieti ja Lassi-Tuomma saivat lähteä viemään sen yön hankikannossa kotiin. Muut siirtäisivät tavarat Metsähallituksen tuvalle. Sieltä voi helpommin pitää silmällä eloa, sillä vuomassa ei enää ajeltaisi kelkoilla montaakaan päivää. Iisko veti minut syrjemmälle: ”Kuulehan sie Aslakka, tämä oli ny tässä. Sie lähet ny kotia, kun ei koulusta piä ottaa enempiä luppopäiviä. Pietin reessä on tillaa. Äläkä sie ole niin suruissas, hyvinhän tämä meni.” Harmitti toki veljen määräys, mutta olin sentään saanut hetken maistaa oikeiden miesten elämää ja on tästä koulussa kertomista!

Hanki kirkasti kuun valon ja matalat koivut vilistivät reen ympärillä varjojaan. Uni alkoi painaa silmiä, kun reki kulki tasaisesti. Pietin koira kiertyi kerälle kainalooni ja lämmitti mukavasti. Silmät lupsahtelivat meillä molemmilla, mutta unessani porokarja jatkoi yhä matkaansa. Nuokuin kuorman päällisenä kohti maantietä ja kotia. Miesten oli helppoa ajaa vuomasta kohti maalikyliä, sillä olivathan nämä tievat kaikille tutut kuin oma takapiha. Paljon ajettu kelkkatiekin kesti.

Seuraavana päivänä joku kertoi Kaaresuvannon kaupassa kuulleensa, että joku nähnyt kahden joutsenen lentävän Rommavuomaa pitkin pohjoisen tunturijärville päin. Se joku olin ollut minä, ja sana keväästä levisi tuulena savusta savuun. Riekkojen pyrstötkin alkoivat tummua niinä päivinä. Pian kaikki tiesivät senkin. Lumesta nousi erilainen, uusi tuoksu, kun aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja päivät pitenivät hujahtaen. Koulua oli enää kuukausi.

Kevät oli tullut ja uusi porokarja odotti syntyään.

*********************

Jänismetsäni (Vesa Sinervä)

Rakeet olivat niin suuria, että maa on nyt osin valkoinen. Sade piiskaa minua yhä. Mättäiden päällä maassa makaa saalis. Sen kaulasta ja suusta valunut lämmin veri on sulattanut läheltään rakeet. Miehen korkuisen kiven päällä sohjoinen kasa jäätä, jota sade sulattaa hitaasti. Valun vetenä maahan, sateena saappaitteni kärkiin. Mutta kivetyn äkkiä, etten katoaisi kokonaan. Sitten kohoan ylös, pois verellä värjätyn haudan suulta.

Avaan silmäni. En tiedä, kauanko olen nukkunut. Huoneeni on kolkko ja yksinäinen kuten käytävät, puheet ja päivien rytmi. En jaksa pitää silmiä kauaa auki.

Aurinko nousee. Sen säteet pistelevät reikiä sumuun ja pakottavat sitä hajautumaan. Sumu antautuu, sen haihtuvat riekaleet eivät enää kykene sitoutumaan yhteen ja estämään minua näkemästä.

Olen odottanut paikallani pitkään. Maan viileys on siirtynyt kumisaappaitteni sisään, villasukkiini ja yrittää saada minut palelemaan. Mutta en ala täristä. Olen rautaa ja terästä. Olen voittamaton.

En jättänyt jälkiä tullessani. Liidin kotkan siivillä ääntä päästämättä poterooni. Kevyesti kuin perhonen. Käteni olivat elohopeaa, kun nostin aseen eteeni. Pyöräytin pyökkiä, kiersin sormillani hiilikuitua ja alumiinia ja olin aseeni mestari. Tunsin käteni kasvavan, sormeni suoristuvan ja pitenevän, kunnes se oli kiiltävä ja vahva aseen piippu. Kotkansilmillä näin tarkasti satojen metrien päähän.

Saalis voi tulla näkyviin milloin tahansa ja silloin minun täytyy ampua. Ilman sääliä. Se raukka on mennyttä, kun sen korvat vain vilkahtavat. En voi räpäyttää silmiäni. En voi tuntea kylmyyttä. Olen valettua rautaa ja hengitän.

Joku koputtaa oveen. Mitä nyt taas?

"Lounasaika.”.

Miksen saa olla rauhassa?

En saanut saalista. Menetin hetken enkä voi saada sitä takaisin. En koskaan. Sumu vyöryy takaisin ylleni ja vangitsee minut poterooni. Menetän kotkannäköni. Tulen heikoksi. Käperryn kasaan ja toivon, että aurinko nousisi uudelleen.

"Äitisi on täällä" ’

En jaksa puhua nyt.

"Miten jakselet?"

En tiedä, en jaksa puhua nyt.

Kuulen kolauksen. Äitiä ei näy. On jo pimeää.

Kuu valaisee lammen rantaa. Kuuset on päällystetty hopealla, sammal valkokullalla. Lampi on hopealautanen. Satakielen silmät ovat kirkkaat tähdet. Sen nokka on viulu, joka soittaa staccatoja voimakkaasti, välistä se vetää jousella pidemmän sävelen ja muuttuu taas linnunnokaksi. Se sulkee tähtisilmänsä ja lentää nuolena kuuhun. Kuun pinta alkaa väreillä. Se sataa hopealautaselle ja sammuu. Yhtäkkiä kaikki on pimeää ja märkää.

Käteni, jäniksenkäpälät. En osaa liikuttaa niitä. Kauhistun. En saa henkeä, kuolen. Alan huutaa, mutta suustani ei tule sanoja, vaan jäniksen kuolaa.

Valot syttyvät huoneeseeni.

"Ei ole mitään hätää. Annan sinulle vähän lääkettä".

Olen vaeltanut soisella rämeellä päiviä, kenties vuosia. Välistä suo jäätyi, sen peitti talven lumet. Toisinaan keltaiset lehdet peittelivät sen ja hyväilivät unille, syvien soiden salolaulujen maille, suojaan kaikelta, rauhaan päivältä ja yöltä. Ja kesäisin sillä oli mullalla värjätyt silmät ja valkoiset vaiveroripset. Niistä saattoi joskus vuotaa kyyneleet maan sisään upoten sen uumeniin, sikikehtoon, äiti maan kammioon.

Painan huuleni hellästi maahan. Herään horroksesta ja muutun toukasta perhoseksi, madosta kotkaksi. Lennän ylös ja näen kaiken allani selvästi. Jänismetsäni, poteroni, polkuni, jota ennen kuljin.

Asetun poterooni odottamaan aamun nousua. Vielä on hämärää. Vielä on kylmä.

Tällä kertaa kaikki sujuu täydellisesti. Saan saalista ja näytän kaikille, että olen maailman paras metsästäjä. Hallitsen aseeni, näen tarkemmin kuin kukaan on koskaan nähnyt. Katsokaa, katsokaa minua nyt. Minä näytän teille. Odottakaa, odottakaa kanssani. Että hämärä väistyy. Että pian laskeutuva sumu katoaa taas. Odottakaa vain.

"Onko kaikki hyvin?"

Mistä minä sen tietäisin? Pitäisikö minun osata vastata? En minä tiedä.

Sumu on poissa. Katson kahden korkean kuusen väliin. Niiden vieressä on miehen korkuinen kivi. Kiven takaa, kuusten välistä jänis juoksee ja silloin kun se juoksee ammun sen varmasti.

Jänis ei tullut. Tuli vain uudelleen pimeää.

"Tule aamupalalle."

Ei minulla ole nälkä. Ei ole kai koskaan ollutkaan. Haluan vain olla.

Aamu on kylmä, mutta kirkas kuin peili. Kävelen suon laitaa kevyesti. Jalkani eivät edes kosketa maata. Käännän kasvoni maata kohden ja liidän hitaasti aivan tuoksuvien suopursujen ja muuraimien ylitse. Levitän käteni ja tunnen kuinka suon aromit työntyvät sieluuni saakka. Hengitykseni yhtyy suon hymisevään rytmiin. Juon katseellani maisemaa. Hiljaista, mutta väkevää. Alastonta, mutta suojaisaa.

Sukellan. Vesi virtaa lävitseni. Ihmeen puhdasta. Rihmastot ja juuret kuin kehrätty seitti, kuin ylösalaisin käännetty tuhansien taimien tarha. Kuin lukemattomien sienien ja itujen heikot raajat ojentumassa kohti maan kumisevaa syvyyttä, kurottamassa äiti maan rintaa.

Nousen ja hengitän. Olen maailman paras metsästäjä.

Virtaan poterooni. Käteni ovat elohopeaa. En voi erehtyä, en voi ampua harhaan. Tunnen metallin, tunnen pyökkitukin. Peukaloni hyväilee hopealankakuvioita. Etusormeni sivelee kylmää liipaisinta. Katson puiden väliin. Kohta jänis tulee. Kohta se juoksee eteeni.

"Äitisi on täällä."

Äiti, minua väsyttää nyt. Äiti ymmärtää ja yrittää hymyillä, mutta näyttää kuitenkin itkevältä. Miksei isä koskaan käy? Äiti, missä isä on?

"Älä sitä mieti. Yritä levätä nyt."

Alkaa sataa rankasti. Käteni sulaa. Valun poteroni pohjalle sulatettuna tinana. Mieleni palelee, sisälleni tuulee. Rakeet rummuttavat pintaani, saavat minut voimaan pahoin. Oksennan lyijyä, pieniä pyöreitä hauleja. Pyökkitukki pyöristyy palloksi. Saa jalat ja nokan ja lehahtaa pyynä ulottumattomiin. Hiilikuitu muovautuu metsoksi ja syöksyy sateelta suojaan.

Yhtäkkiä olen miehenalku. Käteni tärisevät. Laukauksen ääni kaikuu korvissani. Sain osuman vaikka rankkasade hakkasi kasvoihini. Kahden suuren kuusen vieressä miehen korkuinen kivi. Kiven edessä maassa verinen saalis. Menen katsomaan, mutta jalkani ovat kiveä. Sydämeni, käteni, kasvoni, silmäni. Kiveä. Kutsun kaukaa kotkaa. Se tulee ja nousen ylös. Jätän kaiken.

Missä olen?

Olen ollut hiljaa kuunnellen pitkään. Kenties koko elämäni. Olen toivonut, että voisin pysähtyä ja olla niin hiljaa, että aika lopulta kääntyisi ja palaisi takaisin. Olen odottanut mäntyjen alla varvikossa. Nähnyt raakileiden kypsyvän ja kuihtuvan. Antanut myrskytuulien riepottaa itseni jäisenä sohjona sinne tänne jänismetsäni kolkkoon syliin. Vaipunut hyönteisten sekaan, vilistävien bakteerien multahautoihin, juurien sitomaksi ikiroudan hiljaisuuteen. Ja toivonut hartaasti, että aika lopulta pysähtyisi ja kääntyisi.

"Voitko jo nousta?"

Ei. En voi vielä.

Olen yksin. Metsä on kuoleman hiljaa. Sade jatkuu, mutta sen kohina on kuurouttanut korvani umpeen. Olen lyijyä, vajoan metsän sisään. Jänismetsä, hiljainen hautani. Miehen korkuinen kivi, hautakiveni. Kaksi korkeaa kuusta, hautaporttini. Sammalmättäät, hautakukkani.

Aamu, päivä, ilta, yö. Kevät, kesä, syksy, talvi. Minulla on vain tämä huone, nämä toistuvat rutiinit.

Olen uupunut. Olen väijynyt jänistä ikuisesti. Näen kaiken liiankin selvästi. Silmiini sattuu. Joskus toivon, ettei minulla olisi kotkansilmiä. Että sumu tai sade tarttuisi kaihina silmiini ja että näkisin kaiken verhon lävitse. Että voisin unohtaa sen, mitä en muista ja kätkeä sen, mitä en löydä.

Kaikki toistuu kuin satakielen laulu. Sumu, aurinko, pilvet, sade, rakeet. Sumu, aurinko, pilvet, sade, rakeet. Kuin päivän nousu ja lasku. Sama maisema, sama metsä. Sama kivi ja samat korkeat kuuset. Kuin satakielen laulu, uudelleen, uudelleen ja uudelleen.

Milloin pääsen täältä pois?

Yritän muistaa jotain, mistä näen unta silloin harvoin kun nukun. Mutta uneni on teeri. Valpas ja

varuillaan. Kun lähestyn sitä, se lehahtaa karkuun. Se on sihisevä kyy, joka myrkyttää käden, joka yrittää tarttua siihen. Limainen sammakko, joka valahtaa lampeen. Variksen muna. Kun ojennan käteni, se rikkoutuu ja poikanen lentää pois.

En voi muistaa, en saa unestani kiinni. Mutta uni valvoo jänismetsässä. Korkeiden kuusten huminassa, satakielen viulukotelossa.

En jaksa tätä. Ainaista yötä.

Olen päättäväisempi kuin koskaan. Tunnen voiman virtaavan sormissani, lyijyhaulit verisuonissani. Ohjaan ne ajatusteni voimalla minne tahdon. Olen sammaleessa, varvuissa ja mullassa, linnut laskeutuvat ylleni. Hengitykseni on tuulta.

Kohoan puiden latvojen ylitse. Pohjoisesta tulee musta pilvilautta, jota myrsky ajaa säälimättä edellään. En palele, en hätäile.

Ensin tulee muutama pisara, sitten niitä on kaikkialla ja sitten ne ovat valkoisia, jäisiä, kovia. Aistin liikettä edessäni. Syljen hauleja. Jänis seisoo yhtäkkiä jaloillaan miehen korkuisen kiven edessä. Jänis kasvaa kiven mittaan. Rakeet kimpoavat haulien tieltä. Jänis kuuli laukauksen äänen. Se katsoo suoraa minuun kuin yrittäisi sanoa jotain, mutta hetki ei ehdi loppua ennen kuin haulit lävistävät sen kaulan ja suun.

Nousen ylös, jänis on kaatunut ja makaa liikkumatta kiven edessä. Huudan isääni. Jäniksellä on isän kasvot, mutta se on silti jänis.

Äiti, minä ammuin sen jäniksen. Äiti?

”Tässä olen. Haluatko puhua siitä?”

En tiedä. Ehkä.

Sano se, mitä sinä aina sanot.

”Että kaikki selviää?”

Niin, sano, että kaikki selviää.

*********************

Sinusta alkoi aamu (Tiina Vuohijoki)

Syntymälahjaksi sain kaunissieluisen äidin ja kampurajalat. Kömpelön askellukseni vuoksi olin tottunut kulkemaan etusormi seinää vasten ja kieli keskellä suuta jo ennen kuin opin, mitä on yksi plus yksi tai oikea ja väärä. Aina, kun turhauduin horjahtelustani, äiti kertoi tarinan kannussinisiivestä.

Eräänä lapsuuteni talvi-iltana hän kaappasi suureksi käyneen kaalikerän syliinsä ja pyyhki epätoivon pisaroita poskiltani kompastelun jälkeen, aloitti tutun tarinansa äänellä, jonka sointi levisi huoneeseen kuin rauhoittava lääke.

Kannussinisiipi oli pienikokoinen, mutta kovin sievä päiväperhonen. Kesäpäivät se vietti lennellen kukkaniityillä etsien mitä kauneimpia kukkasia. Se oli kedon olennoista vapain, ja kulki kevein siivenisukuin sinne, missä tarvittiin sanomaa paremmasta huomisesta ja muistutusta uudesta kesästä. Ne olivat niiden ihmisten iloina, jotka poimivat aina toukokuussa polun varrelta lemmikkejä, laittoivat ne kotiin päästyään maljakkoon ja maljakon huoneen näkyvimmälle paikalle, jotta eivät unohtaisi, mitä on elää ja olla olemassa. Etteivät unohtaisi perhosen kevyttä ja ponnistelematonta, alati jatkuvaa liikettä, niiden vapauden tanssia.

Pyöreät omenaposket kohosivat kaarelle äidin kertoessa, että lapset ovat kuin perhosentoukkia, joiden siivet eivät vielä ihan kantaneet samalla tavalla kuin aikuisten perhosten, mutta joilla on jo kaikki mahdollisuudet tulla kukoistavaksi sinisiiveksi, joka liihottelee niittykukkien yllä levittämässä laulua jostain, jota kutsuttiin toivoksi.

Äiti jätti kertomatta tarinan siitä perhosesta, joka liiteli niityltä suoraan perhosenkerääjän haaviin jo ennen keskikesän ja valoisien öiden saapumista. Siitä perhosesta, jonka siivet teipattiin kiinni ja sen jäykistyneen olemuksen alle kirjoitettiin latinan koukeroisilla kirjaimilla nimi, joka yritti kuvata sitä, mikä perhonen oli joskus ollut.

Lasikupu peitti olennon, ripusti sen rujolta näyttävin kehyksin seinälle jättäen kaikkien pällisteltäväksi sen sinisiipien haurauden ja apaattisen liikkumattomuuden. Vaiennut olemus vavahdutti poissaolollaan. Ohikulkijat vilkuilivat sitä kylmäkiskoisesti, katselivat tieteellistä nimeä, yrittivät typistää lajin olemuksen kahteen vieraaseen sanaan. Cupido argiades.

Se perhonen oli äiti, kun hän vapautti omakätisesti kauniin sielunsa ikuisuuteen minun ollessani kymmenvuotias.

Se perhonen olin minä, kun kuulin huudon yössä, enkä tunnistanut, että se oli omani. Se perhonen olin minä, kun marraskuu saavutti minut jo ennen kuin lähdin lentoon.

Cupido argiades.

F32.3.

Vapauden ääni oli kuollut.

Tukehtuminen. Jalat, jotka kulkivat sinne, missä on elämää, nauliutuivat asfalttiin, eivät jaksaneet enää nousta. Kotikadun varressa odottava sisäpihalle vievä messinkiportti, josta olin kulkenut läpi monta kertaa, muuttui vieraaksi, saavuttamattomaksi, kuin kotiin saapuessani kadottaisin muotoni, lakkaisin olemasta. Hapen imeminen keuhkoihin tuntui väkinäiseltä pyristelyltä – oli kuin jotain päättyisi jokaisella hengenvedolla.

Pysähtyminen. Se, minkä piti kukoistaa, olla polulleni ripoteltuna valmiina poimittavaksi, hukkui mustan jään alle jääden sen verran henkiin, että kituminen oli vielä mahdollista. Ja niin minä sukelsin.

Viekää minut pois täältä, kuljettakaa turvaan itseltäni, kuului hukkuvan hätähuuto yössä. Ambulanssi tuli ovelleni, ja hetken olin turvassa, suojassa omalta pelonsekaiselta katseeltani, niiltä käsiltä, jotka tahrasivat kaiken, mihin koskettivat.

Makasin kapealla ja natisevalla sairaalasängyllä ylläni tiheä usvapeitto ja sairaanhoitajan päälleni silittelemä painopeitto. Olin viettänyt akuuttipsykiatrian osastolla kaksi viikkoa ja odotin paikkaa mielialahäiriöosastolle. Sain rauhoittavaa lääkettä kolmesti päivässä muiden lääkkeiden lisäksi. Osa pillereistä teki oloni tokkuraiseksi, kuin olisin entistä väsyneempi taivaltaakseni tässä maailmassa, mutta samaan aikaan mieleltäni tasaisempi kuin kuukausiin. Aivokemiat hakivat kai paikkaansa yhtä vimmatusti kuin minäkin.

Se rauhoittaa, sairaanhoitaja lupasi, enkä tiennyt puhuiko hän painopeitosta vai lääkeannostelijassa olevista pillereistä, ja huikkasi tarvittavan lääkkeen jälkeen hyvät yöt. Hän ei puhunut kuitenkaan siitä usvapeitosta, joka toi minut sairaalaan ja seuraisi mukana aina seuraavaan aamuun – kuka sen vetäisi yltäni, avaisi ahtaan häkkini ikkunan, lääkitsisi olemattomiin, ottaisi kädestä kiinni, kun jatkoin lipumista pois?

Olin saanut ulkoilla yksin jo tovin. Harhaluulot olivat hälvenneet ja tilalle oli asettunut suru, joka tunki ylitsevuotavana ulos silmäkulmista ja rinnasta niin, että rankaani poltti ja puristi.

Huikkasin huomenet hiljaiseksi, hivenen metalliseksi muuttuneella äänelläni pöytään asettuvalle huonetoverilleni ja vastapäätä istuvalle keski-ikäiselle miehelle, jonka nimeä en muistanut, mutta jonka katsetta oli vaikea unohtaa. Välillä kesken lauseen katse pysähtyi, nauliintui alas ja silmistä näki viiltävän kivun, enkä tiennyt, sattuiko häntä jalkaan, jota nilkutti, vai sieluun, jonka sulki.

Suuntasin ahtaalle tupakantuoksuiselle nurmikaistaleelle aamukahvin jälkeen, joka jäi koskemattomana kupin pohjalle. Puissa kukki jo kevät, enkä minä soveltunut sen puhtaaseen valoon. Katselin sumein silmin sitruunaperhosen siipien liikettä, kevyttä ja tanssahtelevaa. Muistin äidin ja hänen äänensä, ja hetken aikaa olin hukkumaisillani suruun tai kauneuteen, ne näet kulkivat usein käsikkäin.

Ravistelin itseni kiinni hetkeen ennen kuin takaumat saavuttivat minua, ja tunsin kumaraan painuneen rankani. Olin vanha nainen nuoren kuoressa, painovoiman voittama. Yritin nostaa katsettani taivaalle ja huokasin rukouksen, sillä en osannut enää muuta. Pyysin Jumalalta yhtä sadepisaraa, sellaista, joka toisi lupauksen valosta, joka murtaisi pimeän ympäriltäni, edestäni, itsestäni.

Taisteluiden jälkeen koitti hiljaisuus. Ympärilleni levisi sureva ja pelkäävä odotus, kuin päättyneen sodan ääni, joka vaikeni kertoen taisteluiden loppumisesta. Katselin ympärilläni olevaa tuhoa ymmärtäen, että raunioinen metsämaisema olin minä itse. En kaatunut tällä kertaa, mutta rampauduin tavalla, jonka syvyyttä en tiennyt.

Tapasin sinut toukokuussa tuomen luodessa kukkiaan. Sairaala, sairastuminen ja sairaus yhä soljuivat alitajunnassani, s-kirjaimet sinkoillen toistensa päälle ja perään. Joskus näin unia, joissa katsoin itseäni vanhan mielisairaalan ruumishuoneella. Silloin sinä silitit painajaisista kostuneita hiuksiani ja lupasit läsnäolosi, ja hetken oli maailma valmis.

Vierähti vuosi, vierähti toinen ja opin tyytymään olooni, sointumaan yhteen hiljaisen harmaan kanssa, jollaiseksi elämä muotoutui hukkumiseni jälkeen. Arjesta suljettujen seinien sisällä muistutti vielä arpi iholla ja pillerit, jotka palauttivat maailmani raiteilleen, niin valkotakkiin pukeutunut nainen sanoi.

Joskus sinä silitit sinisuonista kohoavaa arpeani, etkä välittänyt sen rujoudesta, et pelännyt säröjeni sinua viiltävän, vetävän mukanaan. Ja uudessa keväässä, muuttolintujen palatessa olin varma, että sinä se olit, joka palautti maailmaani järjen. Ja jälleen minä vapisin.

Halusin suojella sinut kaikelta. Eniten siltä sodalta, joka sisimmästäni käytiin. Vieläkään en tiennyt vammojeni vakavuudesta, siitä, viiltäisivätkö ne sinuakin. Kuitenkin olit se osa maailmankaikkeudestani, joka ei kauhulla odottanut kaiken luhistumista, uuden sodan syttymistä ja rauhan raukeamista tyhjiin. Tila sodan ja rauhan välillä tuntui hauraalta kuin kulunut ja hapertunut verho – jos sitä kosketti yhtään liian lujaa, se repesi olemattomiin, haihtui ilmaan kuin kevyt huokaus. Hiljalleen kuitenkin riisuit kuoreni, ja hellästi haavoja hoitaen ryhdyit kanssani parsimaan kokoon tuota haurasta verhoa. Katsoit lempeästi jokaista kolhuani, jokaista sieluni synkkää hiirenkoloa ja muistojen kalmistoa, ja maalasit niihin hentoja värejä.

Hiljalleen harmaan sävyt sekoittuivat pastellimassaksi, taulu ryhtyi varovasti haparoimaan valoa kohti. Sekavat sävelet löysivät itsestään soinnut, arasti ne soivat. Vaan saisiko siipirikko luoda uutta elämää?

Kesäillassa istuimme kaksin rannalla ja loiskutit vettä päälleni heinällä, joka ei vielä kukkinut, vaan aivastelit silti. Muistan, miten nauroit ja muistan rauhallisen äänesi, kun puhuimme unelmistamme. Minusta ne olivat kauniita ja sellaisia, joita olisin halunnut koskettaa, vaikka samalla pelkäsinkin särkeväni ne.

Unelmia oli kaksi, puutalo ja uusi elämä. Kylmä ja viiltävä pelko kuitenkin tunkeutui ytimiin asti, kun mietin, mitä olisi kantaa elämää näilllä käsivarsilla. Muille se näytti olevan vaivatonta ja luonnollista – uuden vastaanottaminen, pienen pään silittäminen uneen ja hampaattoman auringon kohtaaminen pinnasängystä aamun sarastuksessa. Suukottaminen koulutielle ja maljojen nostaminen opinahjon jälkeen, pari kyyneltä, valkolakki päässä pesästä pois. Turvallisin siivin varusteltuna, siivin, jotka kantaisivat, ottaisivat itsekin aikanaan uuden elämän vastaan yhtä vaivattomasti.

Mutta minun käsivarteni – miten ne kestäisivät? Hukkuessani en saanut itseäni pinnalle. Miten nostaisin ja kantaisin, heijaisin ja silittäisin päivästä toiseen, puhaltaisin pois pipit, painajaiset ja menneisyyteni?

Otimme askeleen vavisten, ja silmukat löysivät toisensa kutoen itsestään peiton yllemme, jonka alle pakenimme mennyttä ja tulevaa.

Kaksi komeettaa kiertoradallaan sulivat yhdeksi. Räjähdys. Me purkauduimme toisiamme vasten, sisimpämme kietoutuivat yhteen lopullisesti, pysyvästi, ja uusi kukka puhkesi kesäaamuun. Sen terälehdet muotoutuivat lantioni uumenissa hiljaa ja salassa, kun Luoja punoi niin, että minä voin pahoin. Silitin vatsaani sängyn pohjalla ja tunsin ensimmäisen liikkeen.

Vaan yhä minä pelkäsin, ja joka yö kävin hautaamassa osan itsestäni. Unissani vein kukkia sille osalle minusta, joka makasi mykkänä mielisairaalassa ja näki näkyjä kannussinisiivestä. Hitaasti hyvästelin sitä minuutta, joka halusi lentää pois, kadota unien mukana.

Samaan aikaan pyrähdykset vatsani alla tuntuivat päivä päivältä vahvemmilta, ja vaikka ruumiini oli jo pitkään tuntenut voimattomuutta ja tuskaa, koin vahvistuvani hänen mukanaan. Tuon pienen olennon, jonka suureksi käyneen vatsakumpuni alla tunsin versovan. Hän oli minulle vielä salaisuus, mutta sen tiesin, että kannoin mukanani ihmettä.

Huuto kuuluu yössä. En heti tunnista, että se on omani, mutta helmikuu saavutti minut jo ennen uutta aamua. Kuuluu toinen huuto, pieni ja hauras, huoneeseen hajoava. Hento, kaunis elämän henkäys.

Kahdeksan minuuttia yli keskiyön elämäni muuttui jalokiviksi ja kokoon liimatuiksi posliiniastioiksi. Vanha verho, jonka tuhoutumista pelkäsin, revittiin riekaleiksi – sen annettiin revetä – ja riekaleinen kangas korvattiin uudella, puhtaan valkoisella ja pellavaisella. Kaunein lintu maailmassa räpytteli siivenpoikasiaan, luomistyön helmi, minä huokasin.

Näin valkoisella pöydällä vauvanpehmeän käden, joka oli puristunut nyrkkiin. Sen sisällä oli vielä tomua taivaasta. Tuo hauras olento kannatteli pienuudessaan alkuvoimaa, joka virtasi syntymän hetkellä hennompana ja samalla vahvempana kuin mitä olin koskaan todistanut. Rinnalleni nostettu pienokainen kantoi mukanaan kokonaista maailmankaikkeuden sykettä pauhaavan kosken lailla. Enkä minä enää tahtonut paeta, en kadota kiertoradaltani.

Oli uusi aamu, ja sen purppuraisessa auringonnousussa silitin sinun pieniä käsiäsi, jotka pian tarttuivat sormiini vakaalla otteella. Seurasin sairaalan ikkunasta hopeakellojen sointia paljaiden koivujen oksilla. Minä katsoin, minä itkin ja ymmärsin.

En minä ollut perhonen, en niityllä liitelevä cupido argiades, en kerääjän kehyksiin puristama perhosensiipipuku. Äitini oli väärässä ja valheensa vuoksi poissa, mutta samaan aikaan hän oli ulottumattomalla tavalla syvästi läsnä siinä hetkessä, jossa pieni olento murtautui maailmaamme, räpytteli siipisulkiansa.

Tässä me olimme, sukupolvien ketjussa, uuden elämän ihme vanhan siihen kietoutuessa. Enkä minä enää uskonut olevani se, jonka otsassa luki cupido argiades, en se, jonka loppuelämää määritti F32.3.

Painoin pääni tuhisevan ja vielä tuntemattoman ihmeen vierelle. Silitin pientä silkkitukkaa, johon aamun valo maalasi kultaa, kuljetin sormiani pyöreää untuvaposkea pitkin. Katselin hänen kohoilevaa vatsaansa, kiivaiden ja keveiden hengenvetojen virtausta, jotka kantoivat mukanaan elämän kiihkeää ja samalla pyhän rauhallista rytmiä.

Uuden alun äärellä ymmärsin elämän kätkeneen jo syntymän hetkellä sisäänsä kaikki mahdollisuudet. Pieni olento oli verso, johon elämäni ei yltänyt, vaikka kätkikin sen sisäänsä. Otsassa oli kyyhkynen ja sielu puhdas, tuulessa tanssiva pellavalakana, joka maalaisi maailman omilla sävyillään, siveltimen veto toisensa perään, kun aika on.

Ehkä hän maalasi minuakin, repi kauniilla tavalla kappaleiksi sen, mitä oli ollut, ja korvasi sen uudella tuntemattomalla. Vanha verhoni oli riekaleina – mitä minusta jäi? Mitä minä olin kaiken jälkeen?

Minä olin lintu ja häkki oli auki.

**********************

Puujalkainen sotilas (Jimi Näreaho)

Se perhonen oli äiti, kun hän vapautti omakätisesti kauniin sielunsa ikuisuuteen minun ollessani kymmenvuotias.

Se perhonen olin minä, kun kuulin huudon yössä, enkä tunnistanut, että se oli omani. Se perhonen olin minä, kun marraskuu saavutti minut jo ennen kuin lähdin lentoon.

Cupido argiades.

F32.3.

Vapauden ääni oli kuollut.

Olin saanut ulkoilla yksin jo tovin. Harhaluulot olivat hälvenneet ja tilalle oli asettunut suru, joka tunki ylitsevuotavana ulos silmäkulmista ja rinnasta niin, että rankaani poltti ja puristi.

Otimme askeleen vavisten, ja silmukat löysivät toisensa kutoen itsestään peiton yllemme, jonka alle pakenimme mennyttä ja tulevaa.

Minä olin lintu ja häkki oli auki.